Elämä on viime aikoina ollut jokseenkin hektistä. Varsinkin viikonloput ovat olleet ohi pyyhkineitä pyörremyrskyjä, toisinaan sitä kieppuu pyörteessä mukana ja sitten taas tömähtää sinne silmään, missä kaikki on niin tyyntä ja hiljaista, että pahaa tekee. Oon tosi monta kertaa miettinyt, että jotain pitäis blogiinkin ylös laittaa, kun kerran tämmösen on alottanut. Mutta sitten ei vaan yksinkertasesti tiedä, miten sitä kaikkea kuvaisi. Liikaa tapahtumia, liikaa ailahtelevia tunteita, liikaa kaikkea.

Ei, en siis ole rakastunut tai mitään. Sen enempää kuin ennenkään. Hyvin merkittävän exän kanssa käytiin kyllä pitkä ja syvällinen keskustelu, jonka perusteella voin hyvin sanoa, etten ole lakannut rakastamastakaan. Siinä oli yhden viikonlopun..tai no, vähän pidemmänkin ajan myrsky. Se on yhtä aikaa jotenkin katkeransuloista ja samalla raivostuttavaa, koska siitä jutusta ei koskaan enää tule mitään.

Onneksi on sitten ollut näitä muita satunnaisia sankareita, jotka vievät ajatukset hetkeksi muualle. Ja nyt ei ole kyse yhden illan irtosuhteista vaan enemmänkin satunnaisista kohtaamisista, lyhyistä mutta vaikuttavista keskusteluista ja semmoisesta "viattomasta" läheisyydestä. Mulla ei todellakaan ole varaa tuomita satunnaisia yhden yön seikkailuja, olen vaan huomannut ettei ne psyykelleni sovi enkä siksi niitä harrasta. Ihan tarpeeksi onnistun päätäni sotkemaan muutenkin.

Kuten sekavasta kirjoituksesta voi ehkä päätellä, olen taas tömähtänyt yhdestä pyörremyrskystä keskelle tyyntä enkä oikein saa vielä otetta mistään. Koitan irrottaa ajatuksia menneestä ja siirtää niitä taas tulevaan, kohti seuraavaa myräkkää.

Lähden ajamaan kotikaupungistani kohti pääkaupunkia viiden aikaan aamulla. Normaalisti varaan ajomatkaan aikaan kaksi ja puoli tuntia, mutta nyt on otettava huomioon talvinen keli sekä muuttuneet nopeusrajoitukset. Lisäksi pitää jättää aikaa myös muille pikkusattumuksille, joista ei voi etukäteen tietää. Alkumatkan ajan sysipimeässä eikä ajosääkään ole kovin hyvä, matka taittuu silti sujuvaan ja saavun Helsingin rajoille aikataulun mukaisesti. Hiukan ennen kehä III:n liittymää liikenne ensin hidastuu ja sitten jonoutuu. Ajonopeus laskee, mutta liikenne kuitenkin sujuu eteenpäin. Hiukan harmittaa, mutta onneksi olin varannut ylimääräistä aikaa!

Kehä I:n liittymää lähestyttäessä liikenne hidastuu edelleen ja kääntyessäni kehän rampille, se pysähtyy kokonaan. Kestää viisitoista minuuttia päästä edes kyseisen rampin läpi varsinaiselle kehälle. Päästyäni kehälle liikenne enimmäkseen seisoo ja nytkähtelee ainoastaan silloin tällöin pari metriä eteenpäin ja varaamani ylimääräinen aika alkaa huveta silmissä. Loppujen lopuksi kestää tunnin liikkua muutama kilometri kehää eteenpäin ja matkanpäähäni.

Seuraavana aamuna jätän tyytyväisenä auton kotiin ja suuntaan juna-asemalle. Ei käy kateeksi niitä, jotka taas istuvat autoissaan keskellä ruuhkaa ja matelevat eteenpäin. Juna tulee ajallaan talvisesta säästä huolimatta ja lähtee sujuvasti liikkeelle.. kunnes parin aseman päässä pysähtyy. Ja seisoo. Epätietoisuutta kestää hetken, kunnes kuulutus kertoo, että jossain päin on junayksikössä vikaa ja jännitevirrat on katkaistu. Pysähdyksen kestosta ei ole tietoa. Osa porukasta suuntaa samantein ulos etsimään vaihtoehtoisia kulkuvälineitä.

Aikaa kuluu ja kuluu, kuulutuksia tulee useita, mutta niiden sisältö on joka kerran sama; ei ole tietoa siitä, milloin päästään liikkeelle. Porukka vaihtuu, junaan tulee uusia ihmisiä, he odottavat hetken, luovuttavat ja lähtevät. Meinaan itsekin lähteä, mutta en tiedä minne menisin. Olen jollain väliasemalla enkä tiedä meneekö sieltä busseja määränpäähäni. Toisaalta mietin myöskin, että bussit ovat junaliikenteen pysäyksen takia todella täynnä eikä ruuhkassa seisova bussi veisi minua perille yhtään nopeammin. Siispä odotan. Lopulta, noin 45 minuutin odottamisen jälkeen, juna lähtee.

Kyllähän nämä ruuhkat ja julkisen liikenteen ongelmat on hyväksynyt osaksi elämää silloin, kun on tänne päättänyt muuttaa. Silti ne ottaa päähän joka kerta yhtä paljon. Ja jokainen kerta vannon, että joku päivä muutan vielä täältä pois.

Tämä aamu on lähtenyt käyntiin väärällä jalalla pomppien ja nyt ärsyttää:

1. Hartioiden jumiutumisesta johtuva päänsärky, joka alkaa jomottaa ohimoissa siitä sekunnista, kun avaa silmät. Aikaa ja rahaa hierojalle ei tunnu vaan olevan. Auttaiskohan se pilates, jos sen sais oikeasti alotettua ens vuonna?

2. Ajatuksenkulun tahmaisuus. Johtuu todennäköisesti pimeästä, väsymyksestä ja stressistä. Siinä vaiheessa, kun tunkee tyhjää jogurttipurkkia tiskialtaaseen, täyttä maitopurkkia roskikseen ja likaista lasia jääkaappiin alkaa vaan vituttaa, ettei edes oma pää toimi.

3. Tihkusade. Ihan sama avaako sateenvarjon vai ei. Kastuu joka tapauksessa, hitaasti mutta varmasti. Hiuksia on myöskään turha laittaa mitenkään, koska sade varmistaa sen, että näyttää märältä afgaaninvinttikoiralta.

4. Puusta pudonneet ja sateesta vettyneet lehdet. Melko helppo tapa hankkia itselleen kallovamma liukastelemalla näitten päällä. Kyllähän ne lehtipuhaltimet ja haravat on keksitty ja oon nähny niitä käytettävänkin, lehdet vaan ei ole hävinneet mihinkään.

5.  Itseään täynnä olevat keski-ikäiset sedät. Nämä sedät ovat vakuuttuneita, että jos olet nuori nainen etkä ihan susiruma, niin sun täytyy olla tyhmä. Ja sua saa puhutella asiaan kuuluvalla tavalla. Käsitys ei muutu, vaikka onnistuisit pussittamaan sedät keskustelussa moneen kertaan. Seksistiset huomatukset ovat myöskin aina sallittuja.

No, niin käy joskus. Yleisesti ottaen mä vaan inhoan syksyä, pimeää, sadetta ja marraskuuta. Nyt sitä on 30 päivää edessä. Ainakin. Viime vuonnahan marraskuu tuntui kestävän parikin kuukautta, kun talvi tuli vasta tammikuussa.

Ihanaa joka tapauksessa valittaa ja vikistä sydämensä kyllyydestä. Ja kun tän angstin saa karistettua olkapäiltään, niin ehkä iltapäivä on parempi? Tai huominen ainakin? Vaikka onkin marraskuu.

On aina kivaa, kun sellaset ongelmat, jotka oot käynyt läpi teini-iässä, alkavat pulpahdella uudelleen pintaan.

Kaikki alkoi kesällä, kun meillä oli kavereitten kanssa vallaton viikonloppu. Perjantaina oltiin festareilla ja lauantaina muuten vaan juhlallisissa tunnelmissa. Miun nassu ei oo koskaan oikein juhlimisesta ja valvomisesta perustanu, joten ei  hirveästi ihmetyttänyt, kun se ei sunnuntai-iltana ihan persikkaiselta näyttänyt. Kun sitten alkoi nenän viereen maanantaina ilmestyä vesikelloa muistuttava, pienen pieni näppy (siis parin tavallisen lisäksi), alkoi hälytyskellot soida. Varasin siis välittömästi ajan ihotautilääkäriin.

Vastaanotolla minua hoiti semmoinen eläkeikäisen oloinen, hiljainen mies. Se väänteli vähän aikaa miun päätä puolelta toiselle (ja siis todella väänteli eikä pyytänyt kääntämään) ja mutisi mulle viisi minuuttia jotain latinaksi. Lopulta sain suomeksi sen verran selväksi, että kyllä kyseessä on ihottuma ja lääkevoidetta vaan siihen, niin sillä rauhottuu. Palailin apteekin kautta tyytyväisenä töihin, että hyvin tämä meni. Onneksi varasin nopeasti ajan. Lääkäristäni kuulin vielä jälkikäteen, että on vielä joku ko. sairauksien speliastiliguru. Kerrankin tuuria!

Muutaman viikon päästä tilanne ei suinkaan ollut rauhoittunut, vaan pahentunut melkoisesti. Ainoa mikä oli hävinnyt, oli se vesikellonnäköinen, piskuinen näppylä. Muita oli sen sijaan tullut lukuisasti lisää. Tarpeeksi kun itseäni tuijottelin, niin johan alkoivat näpyt saada myös henkisen yliotteen. Siis puhelin kiltisti käteen ja uudelleen lääkäriin. Tällä kertaa vastassa oli toinen jamppa, hieman nuorempi ja puheliaampi. Taas naamaani väänneltiin, mutta puhe tuli tällä kertaa heti sillä kiellellä, jota itsekin ymmärrän. Diagnoosi pysyi ennallaan ja saavutimme aika pian yksimielisyyden siitä, ettei aiempi hoito taida riittää. Niinpä kirjoitettiin sitten reseptillä kasa antibiootteja ja toisenlaista lääkevoidetta. Saunaa, mausteita ja lähestulkoon kaikkea kivaa pitäisi välttää. Paranemisennusteeksi veikkasi hyvällä onnella viittä viikkoa, mutta parikin kuukautta saattaisi mennä.

Pari kuukautta tuli ja meni, mutta paranemista ei tapahtunut minkäänlaista. Aloin taas hiilestyä tilanteeseen ja kun tauti jälleen otti askeleen ikävempään suuntaan, varasin sen kummemmin odottelematta ajan lääkäriin. Nyt löytyi vielä kolmas valkotakkinen tapaus, tällä kertaa nainen. Päänvääntelyä oli luvassa (on se kumma, etteivät ne usko minun osaavan sitä kääntää ihan vaan pyytämällä), samoin mutinaa, mutta suomeksi kuitenkin. Ja sitten ruvettiin pallottelemaan sillä, mikä tässä mahtaa olla kyseessä. Ehkä se ei olekaan ihottuma, vaan ihan tavallinen akne. Tässä vaiheessa meinasin pudota tuolilta. Hoito kuulemma on kuitenkin suhteellisen sama, joten lääkäri kirjotti vielä suuremman kasan lääkettä ja lisäksi uutta voidetta. Kaikki kiva on taas sallittua, mutta mitään suurta toivoa paranemisesta en saanut. Voi kuulemma kestää..

Muutama viikko on taas mennyt eikä juuri mitään ole tapahtunut. Huumorintaju on toisinaan koetuksella, mutta ehkä tää vielä joku päivä paranee eikä miun tarvii enää napsia antibiootteja montaa kertaa päivässä. Ehkä.

Ja ennen kun kukaan ehtii ruveta nillittämään turhamaisuudesta, niin voin vakuuttaa, että ne näpyt on paitsi esteettisesti häiritseviä, myös kutisevia ja kipeitä. Ja siinä mielessä kyllä ylpeästi myönnän olevani pinnallinen, ettei paljon naurata näyttää esipuberteettiselta, kun oikea ikä lähestyy kolmeakymmentä.

Suututtaa, väsyttää ja masentaa. Olkoon syysmasennusta tai mitä tahansa, kurja olo silti.

Eiliset treffit oli täysi katastrofi. Jamppa ei sitten millään saanut suutaan auki, ei millään. Koitin johdatella keskustelua, olla vähemmän dominoiva ja antaa toiselle aikaa saada asiansa sanottua, mutta ei. Sori vaan, mutta jos mun kanssa aikoo pärjätä, niin tuo ei vaan riitä. Illan edetessä kiinnostukseni lopahti pohjalukemiin, rupesin tuijottelemaan ravintolan hyvännäköistä miestarjoilijaa ja päädyin ennen aikojani kotiin katsomaan Housea yksin. Illan kruunasi tieto, että existäni se kaikista sitoutumiskammoisinkin on löytänyt itselleen elämänsä naisen. Hmm, pitäisiköhän tästä päätellä jotain?

Tämä aamu ei alkanut yhtään sen paremmin. Radiossa väitettiin, että päivä on koko maassa poutainen, mutta kun nostin verhot, niin vettä satoi taivaan täydeltä. Sähläsin tavaroitten pakkauksen kanssa ja tiesin jo kotoa lähtiessäni, etten kerkeisi junaan. Reppu on taas niin täynnä, että sen kantaminen sattuu selkään ja matkalla asemalle sateenvarjonikin hajosi.

Lisäksi muualle Suomeen on tullut talvi, mikä tarkoittaa sitä ettei iltapäivän pendolino todennäköisesti voi mitenkään selvitä matkasta aikataulussa. Viikonloppu on täynnä kouluhommia, reenejä ja niin edelleen. Piristyksenä on kaverin tuparit.. tosin niissäkin olen ainoa sinkku enkä varmaan välty ärsyttäviltä kysymyksiltä siitä, miten mun mieselämä sujuu. Suututtaa jo etukäteen, enhän mäkään kysele niiltä niitten parisuhteen tilaa?! Vaikka muuten ihan rakkaita kavereita siis onkin ja onhan niitä mukava nähdä.

Huh. Tulipa tilitettyä. Mutta kun v*tuttaa. Minkäs teet. Nih.

Edit: Sade muuttui räntäloskaksi. Ei mitään saumaa, että pendolino ehtii edes Tikkurilaan ajoissa.